Helsingin arkkitehtuurista hellyydellä

Olen asunut Helsingissä nyt 15 vuotta ja koko sen ajan olen ollut valtavan kiinnostunut Stadin arkkitehtuurista ja sen historiasta. Jo silloin, kun muutin kaupunkiin, kuljeskelin jatkuvasti ympäriinsä niska kipeänä ja katselin, miten upeita rakennuksia tässä kaupungissa on. Samalla sain vähän väliä pyöritellä päätäni ja ihmetellä, miten tuohon kulmaan on päässyt eksymään tuollainen töräke ja aikamoinen betonikuutio on tuohonkin kulmaan eksynyt, noiden kaikkien jugendhelmien keskelle!

Ihmettelin, mikä Helsinkiä oikein vaivasi monta kymmentä vuotta yhteenmenoon: mahdoton purkuvimma! Olin kyllä kotikaupungissani Oulussa jo tottunut siihen, että sieltä oli lähes kaikki vanhat puutalot purettu tai poltettu, mutta Oulussa ei alunperinkään ollut mitään niin arvokkaita ja komeita taloja kuin pääkaupungissa! Niin kuin sanonta kuului: sitä, mitä neuvostopommittajat eivät onnistuneet tuhoamaan, niin kaupunkikaavoittajat sen tekivät.

Rakennuksia on pakko ahmia kaikkialla

Vuodet kuluivat, ja kantakaupungin ja lähiöiden korttelit tulivat koko ajan tutummiksi. Minne ikinä meninkin, vaikka sitten bileisiin, työkeikalle tai kokoukseen, en voinut välttyä katselemasta arvioivaan tapaan, millaista arkkitehtuuria ja millaisia rakennuksia ja koteja täällä on. Se tuli aivan vaistomaisesti.

En enää keskittynyt keskustaan, Kaartinkaupunkiin, Katajanokkaan, Kruununhakaan, Eiraan ja Ullanlinnaan, jotka ovat toki aivan omaan luokkaansa, vaan opettelin uutta esimerkiksi Herttoniemestä, Käpylästä, Oulunkylästä ja Malmista. Niissä kaikissa on omat mielenkiitoiset leimalliset piirteensä omassa arkkitehtuurissaan. Kantakaupungin arvokiinteistöt tietysti vain pääsevät parhaiten julkisuuteen ja ovat jääneet koko kansan mieliin.

Nykyään ei ole mitenkään epätavallista, että kun liikun keskustassa, vaikka sitten ostosreissulla, minulla on koko ajan älypuhelin kädessä. Saatan pysähtyä kadunkylmään ja googlata: “hei, minäs vuonna tämä rakennus olikaan rakennettu!”. Ai niin, tämähän on sitä selvää 1890-luvun arkkitehtuuria!”

Säälimätöntä sentimentaalisuutta

Tässä blogissa tulen surutta nyyhkimään vanhan perään, ihastelemaan eri aikakerrostumien estetiikkaa, pohtimaan kaupunkirakentamisen ihanuutta ja kurjuutta, ihastelemaan ja vihastelemaan.

Rakastan helsinkiläistä arkkitehtuuria – se on tämän blogin sydän! Minulla ei ole päivänkään koulutusta arkkitehtuurista tai rakennesuunnittelusta. Kaikki mitä tiedän tai luulen tietäväni on opittua ja luettua. Ja mielipiteitä mahtuu aina maailmaan. Toivottavasti onnistun ennen pitkää herättämään myös hieman keskustelua!

Norrménin talo ja Liisa Helmisen kulttuuriteko

Ylläoleva kuva on jo ehkä hieman kulunut mutta silti koulukirjaesimerkki siitä, mitä kaunista Helsingistä on hävinnyt. Kuvassa on Kanavakatu 2:ssa sijainnut Norrménin talo, jonka suunnitteli Theodor Höijer, eräs Helsingin arkkitehtilegendoista. Kuten moni tietää, tilalla on ollut vuodesta 1962 lähtien vielä kuuluisamman herran eli Alvar Aallon suunnittelma “Skattan sokerikuutio”, jossa sijaitsee Stora Enson pääkonttori.

Olen ollut “sokerikuutiosta” aina sitä mieltä, että se toimii erinomaisesti – mutta jossain ihan muualla. En ole ainoa. Rakennus on lukemattomia kertoja valittu Helsingin rumimpien joukkoon. En ole sen rumuudesta samaa mieltä – kyllä Aallon työllä on ansionsa kiistatta.

Mutta jos kaupunki olisi oikein varoissaan, se tekisi kuin käsikirjoittaja ja ohjaaja Liisa Helminen elokuvassaan Pelikaanimies, jossa hän oli pienessä ja ohikiitävässä Kauppatorille sijoittuneessa kohteessa loihtinut digitaalisesti “sokerikuution” pois ja Norrménin talon tilalle! Mikä kulttuuriteko!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s